Tero Lehtinen

Tero tuo Kreabille kokemusta ja osaamista mediaseurantamaailmasta ja tuoretta tietämystä vuorovaikutuksesta sosiaalisessa mediassa. Digitaalisen maailman vastapainona on uudelleen roihahtanut suhde vinyylilevyihin.

Helppo sovellettavuus ajaa suoranmitalla ohi kestävästä ilmastoajattelusta

Hiljattain julkaistu IPCC:n raportti on antanut monille aihetta pohtia mitä itse kunkin on – tai olisi – tehtävä ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi. Ensi alkuun vaikutti siltä, että aiheen saaman mediajulkisuuden myötä asian kiireellisyys tulee viimeistään nyt kaikkien tietoisuuteen. Onhan ilmastonmuutos poikkeuksellisella tavalla koko maailmaa koskeva aihe, johon vieläpä on kosketuspintoja jokaisella ihmisyksilöllä.

Raportin lanseerauskin oli huolella valmisteltu: Keskeinen ja konkreettinen 1,5 asteen viesti oli nostettu kärjeksi ja keskusteluissa mentiin heti asian ytimeen. Raporttiin perehtyneet toimittajat kirjoittivat tuoreeltaan hyviä analyysejä siitä, mikä on muuttunut sitten edellisten kokonaisarvioiden ja mm. ilmasto-, energia- ja kiertotalouden asiantuntijat ja poliitikot saivat puhua suunsa puhtaiksi erikoislähetyksissä ja lehtien palstoilla, somea unohtamatta.

Mikä harha.

Tämä raportti ja valtaosa siitä seuranneista julkisista puheista ovat hyökkäys meidän ansaitsemaamme mukavaa elämää vastaan. Meidän, jotka syömme buffet-pöydissä lihapatojamme huolettomasti kyselemättä kuin korkeintaan laktoosittomuuden perään. Meidän, jotka matkustamme laivalla Tukholmaan ja lennämme takaisin, koska emme osaa päättää kumpi on mukavampaa. Meidän, jotka vaadimme lisää autopaikkoja pihoille ja kadunvarsille, koska meistä joillakin on toinenkin auto. Sehän on päivänselvää, että kiinalaisten on muutettava tapansa, etteivät meidän lapsemme joudu kärsimään. Niin, ja jos joku luulee, että jugurttipurkkeja Suomessa lajittelemalla voi pelastaa valtameret, niin olkaa hyvät vaan. Sitä paitsi kohta saamme kaiken tarvitsemamme energian auringosta ilmaiseksi, joten kyllä ne hiilikasat sitten katoavat.

Tunnistan edellä olevan kaltaisia ajatuksia liikkuneen omankin pääni sisällä. Monet niistä ovat esimerkkejä siitä, miten heikosti tutkimustieto, asiantuntijapuhe ja empiirisestikin havaittavat kehityskulut välittyvät arkiajatteluun ja toimintaan. Niitä tärkeämpiä ovat läheisten ihmisten valmiit mielipiteet, joita on helppo soveltaa omaan elämään. Helppo sovellettavuus ajaa suoranmitalla ohi kestävästä ja analyyttisestä ajattelusta. Toisaalta globaali mittakaava johtaa siihen, ettei muutoksen tavoittelu omassa vaatimattomassa elämänpiirissä tunnu mielekkäältä ja erilaiset mittakaavaharhat kangistavat muutoshalukkuutta entisestään.

Tietoisuus tutkijoiden asettamasta hälytystilasta ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi leviää, mutta riittävien ja oikeansuuntaisten toimenpiteiden valinta on vasta alkamassa. Vaikka informaatiota on esillä ja saatavilla runsaasti, uudenlaisten ajattelutapojen juurtuminen kansojen keskuuteen vaatii vielä kärsivällisyyttä ja lukuisia eri osapuolten välisiä dialogeja. Vastakkainasettelu on kuitenkin jo alkanut ajat sitten. Vastuuta vyörytetään kansalaisille, valtioille ja yrityksille, sekä omalla että muilla mantereilla. Vaihtoehtojen mitätöinti ja whataboutismi ovat osa tavanomaista keskustelukulttuuria.

Tulevat eduskunta- ja europarlamenttivaalit on jo nimetty ilmastovaaleiksi, joten politiikan kentällä aiheelle on katettu pöytä valmiiksi. Ratkaisuja esittäville yrityksille on vaaleista riippumatta aina kysyntää julkisuudessa etenkin silloin, kun ideat ovat edenneet piirustuspöytää pitemmälle. Mitä paremmin yritykset ymmärtävät kuluttajien ajatustavat ja käytännön tarpeet, sitä helpommin sovellettavia ratkaisuja ne voivat tuoda esille.

Ilmastonmuutoksen hallinta edellyttää tieteeseen perustuvaa tietoa, laajamittaista vuorovaikutusta, poliittista tahtoa, institutionaalista toimeenpanokykyä, edistyksellistä yritystoimintaa ja kuluttajille, toiselta nimeltään ihmisille, tarjottavia helppoja ja palkitsevia sovelluksia. Ihmisten roolia ei tule mitätöidä, eikä myöskään sysätä kaikkea vastuuta hallituksille ja yrityksille.

Tätä kirjoittaessani somessa leviää kutsu ilmastomarssille. Joku on jo sitä mieltä, ettei mitään ongelmia ratkota marssimalla, toinen taas pitää kaikkia kotiin jääviä välinpitämättöminä, kolmannen mielestä marssin järjestäjinä ovat väärät tahot. Kukin voi valita omat mielipiteensä, mutta toivottavasti marssi edesauttaa tasapuolista, faktapohjaista keskustelua ja tietoisuutta niistä mahdollisuuksista, joita voimme käyttää ja kehittää yhteisen vihollisemme torjumiseksi.

Olen joskus siteerannut alla olevaa brittipoppari Jarvis Cockerin lyriikkaa, kun on pitänyt esittää oma mottoni. Se soveltuu mielestäni hyvin myös kuvaamaan omaa osallisuuttani ilmastokeskustelussa tavallisena helppoon elämään mieltyneenä kuluttajana. Luulen, että minulla on yllättävän paljon sielun veljiä ja sisaria, jotka kaipaavat ratkaisuihin tähtäävää dialogia, eivätkä paikallaan junnaavaa toistemme ohi puhumista.

I never said I was deep, but I am profoundly shallow.

My lack of knowledge is vast, and my horizons are narrow.