Matias Strozyk

Matias on toimittajataustainen mediatutkija, joka on tottunut journalismin kiireiseen arkeen. Urheilumies viihtyy parhaiten tarinoiden keskellä ja innostuu erityisesti sosiaalisen median virrasta.

Hiljainen yhteisömme

Kolmas viikko Kreabilla alkaa lähestyä loppuaan. Toimiston arkeen on jo päässyt kiinni ja ihmisetkin ovat alkaneet tulla tutummiksi, mutta yksi päivittäinen osa-alue on kaikessa raskaudessaankin kiehtova.

Omalla kohdallani arvaamattoman lisämausteensa nykyarkeen tuo pendelöinti. Koti on Turun laitamilla ja toimisto Helsingin ytimessä, joten hyppy junan kyytiin on välttämätön osa jokaista aamua ja iltapäivää. Yhtenä päivänä se tuntuu painajaiselta, toisena jopa ihan mukavalta. Suurin epätoivon hetki voi koittaa, jos iltapäiväjuna ehtiikin karata ja illalla käytettävissä olevasta ajasta lähtee kertaheitolla tunti. Siihen nähden saapumisajan haitarin heittely suunnitellun aikataulun ja puolen tunnin myöhästymisen välillä ei tunnu missään.

Joskus päivittäiset neljä junatuntia ovat vain eduksi. Silloin, kun ajan voi käyttää tehokkaasti työntekoon, toisenlainen työskentely-ympäristö tuo mukavaakin vaihtelua. Jotkut ovat sanoneet, että työmatka on tärkeä siirtymäriitti työmoodista vapaa-aikaan, mutta toistaiseksi olen kokenut haastavaksi vain istuskella kahden tunnin ajan saamatta mitään aikaan. Aika moni muukin kausilippulainen näyttää olevan samaa mieltä.

Pidän jotenkin huvittavana sitä, miten näinkin lyhyessä ajassa on ehtinyt muodostua uusi yhteisö kodin ja työpaikan välille. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2015 Helsingissä työskenteli yli 66 000 pendelöijää, joten kohtalotovereita riittää. Se on yhteisö, jossa juuri kukaan ei tiedä kenenkään muun nimeä tai vaihda montaakaan sanaa, mutta jossa hiljaa huomataan ja tunnistetaan toisten läsnäolo.

Lähes joka päivä väliä matkaava mies joka aina tietää kuulutuksista ja massojen höntyilystä huolimatta millä hetkellä kannattaa astella hyiselle laiturille on ollut hyödyllinen seurattava.

Naiskaksikkoa joka usein haluaa ravintolavaunun parhaille paikoille kannattaa pitää silmällä, jos haluaa työskennellä vähän peruspaikkaa avarammin.

Chinoihin pukeutuva nuoermpi mies istuu tietokoneensa äärellä usein ravintolavaunun vastakkaisella paikalla ja on hyödyllinen maamerkki kaiken varalta, kuten silloin yhtenä päivänä, jona viereisen laiturin junasta naapuriin tiiraillessani tunnistin hänet ja huomasin viime hetkellä olevani väärässä junassa. Jyväskylään olisi ollut pitkä matka.

”Mä jään tässä” tai ”onko tässä vapaata” ei luo syvällisiä ihmissuhteita, eikä aamuseitsemän pimeydessä perusteellisempaa kontaktia parane varmaan odottaakaan, mutta jokin meitä yhdistää. Tänään perjantaina lumikaaos ja julkisen liikenteen lakkoilu tyhjensivät lähtöaseman ja junan näistä kasvoista. Harvat läsnäolijat olivat turistimatkailijoita. Niitä, jotka reissaavat samalla yhteydellä enintään pari kertaa viikossa. Aivan tuntematonta väkeä, ihmeellisiä intoilijoita jotka eivät osaa avata matkalippuaan tai löydä vaunuaan vaikka silmät kiinni.

Vertaistukiryhmämme jäsenet kokivat varmaankin sopivaksi viettää tänään vapaa- tai etäpäivää. Niin minäkin tein eilen, ja kolme tuntia pidempien unien jälkeen ennen yhdeksää herätessäni mietin, että ”nyt ne varmaan alkavat saapua Helsingin asemalle ja täällä minä köllöttelen, parin metrin päässä työkoneesta”. Ensi viikolla tullaan ja mennään taas samaa matkaa.